"Rakas Päiväkirja, kevät on tulossa, päivät pitenevät. Kissat mouruavat jo, varsinkin naapuri Eloveenan Mölli. Eräänä yönä niillä oli konsertti keskellä yötä meidän ikkunan alla. Henrik ja lapset nukkuvat niin sikeästi, etteivät he kuulleet sitä, mutta minun piti nousta ylös petistä keittämään itselleni teetä, että sain uudelleen unen päästä kiinni. Kupponen kuumaa teetä kädessäni, saali harteillani ja vinkkelit jalassani menin hätistämään kissoja naapurin pihalle. Tiedän, etteivät herra ja rouva Eloveena siitä herää, vaikka kissat mouruavat heidän ikkunoiden alla.
Mölli lähti siitä kotipihalleen päin, mutta Roosa tuli puskemaan minua jalkoihin.
Ihailin samalla tummaa, kauniisti tuikkivaa tähtitaivasta, kun kisuli kehräsi jalkojani vasten ja teekupistani nousi lämmintä höyryä kasvoilleni. Ehkä olikin hyvä herätä tähän hetkeen.
Päästin Roosan sisälle, annoin sille vadillisen maitoa ja laitoin pienen maton lämpimän kakluunin viereen, johon se menikin maidon litkimisen jälkeen pesemään itseään. Roosa tuntee maton ennestään, se on nukkunut sen päällä joskus vintillä. Emme vieläkään tiedä, kuka tämän pirteän Roosa-kissan omistaa. Sammutin kynttilän ja menin vielä itsekin peiton alle nukkumaan.
Seuraavana aamuna laukkukauppias koputti oveemme. En yleensä osta heiltä mitään, mutta tämä kauppias oli jo näin varhain kevät-talvella liikkeellä. Laukkukauppiaat ovat yhtä varma kevään merkki kuin muuttolinnut.
Hän kaupitteli kynttilöitä, pitsinauhoja, nappeja, Hyvän Emännän Salvaa, suolasirottimia, lusikoita ja muuta pientä tavaraa. Hänellä oli yksi isompi tuote rullalle käärittynä laukussaan; kaunis vihertävä gobeliini, johon oli kudottu puita, koira ja lintuja.
Tein tällä kertaa poikkeuksen, ja kysyin gobeliinin hintaa.
Kun kuulin hinnan, sanoin: 'Ei kiitos, se on liian monta taaleria'.
Olin jo vetämässä ovea kiinni, kun mustapartainen kulkukauppias kiirehti laskemaan hintaa. Hän kertoi saaneensa sen vaihtokaupassa, eikä jaksaisi sitä enää kantaa mukanaan, kun hänellä oli selkävaivoja muutenkin.
Tingin hintaa siitä vieläkin alemmas ja hetken mietinnän jälkeen kauppias suostui sen tarjoamallani hinnalla myymään.
Tarkistin gobeliinin, että se oli ehjä ja puhdas. Mietin, onko meidän Ruusulassa sille paikkaa. Kauppias suostui, että sain kokeilla sitä kodissamme. Pyysin hänet istumaan ruokasaliin hetkeksi, kun kokeilin gobeliinia ruokasalin ja salin seiniä vasten.
Kauppias huokaisi helpotuksesta kun sai laskea kassin lattialle ja istahtaa. Kysyin, mistä hän oli kotoisin ja hän vastasi, että Pohjankylästä asti hän oli kävellyt tänne Kukkakylään. Hänellä on Pohjankylässä 11 lasta ja vaimo pienessä torpassa. Pohjankylä on kauimmainen paikka pohjoisessa, missä olen koskaan käynyt. Hämmästyin, että hän oli kävellyt niin pitkän matkan.
Kutsuin Henrikin yläkerrasta, jossa hän oli kirjoittamassa kirjeitä. Kerroin hänelle kauppiaan pitkästä matkasta ja kysyin, sopiiko Henrikille, että kauppias saa syödä ja levähtää meillä. Henrik halusi tarkistaa itse kauppiaan ensin ja näki hänen vilpittömät silmänsä ja kunnioittavan käytöksensä.
Henrik sanoi kauppiaalle: 'Kauppias hyvä, lämmitän teille saunan ja sen jälkeen voitte syödä kanssamme, jos se teille sopii. Rouvamme tekee hyvää, lämmintä keittoa, söisimme itse kohta muutenkin'.
Kauppias: 'Voi kiitos herra, vähän jo väsyttääkin, en ole enää nuori mies, kävelin koko yön ja en ole saanut mitään myytyä kahteen päivään'.
Henrik: 'Mikä on nimenne, jos saan kysyä, herra?'
Kauppias: 'Olen Jaakko Jaakonpoika. Olen Jaakkolan sukua Pohjankylästä, herra. Sukumme tunnetaan hyvin sielläpäin. Olemme kauppiaita monessa polvessa'.
Henrik lähti saman tien saunan lämmitykseen ja minä aloin kuorimaan porkkanoita ja perunoita. Kauppias Jaakkola kävi saunassa ja söimme yhdessä aterian. Lapset ihmettelivät vierasta setää, mutta eivät pelänneet häntä, sillä kauppias kertoi heille tarinoita omista lapsistaan.
Kauppias pyysi, että saisi vielä levähtää saunan lauteilla ja lupasimme toki.
Ostimme häneltä gobeliinin, kynttilöitä ja Hyvän Emännän Salvaa käsilleni. Henrik antoi hänelle vielä myytäväksi piipun, jota hän ei itse käyttänyt. Se oli lahja konsuli Jyllenstiernalta silloin, kun Henrik ylennettiin merikapteeniksi."
Amalia
 |
| Gobeliini Ruusulan salissa |
Gobeliinista
Ilahduin, kun löytyi verkkokaupasta tämä gobeliini minikoossa. Gobeliini on oikean näköinen, kudottu, ja siinä on hapsut päissä. Ostin myös toisenkin, Art Deco-tyylisen gobeliinin, mutta sen paikkaa nukketalossa en vielä tiedä.
Teippasin maisema-gobeliinin kartongille ja sitten seinään. Mietin hetken, ripustanko sen oikeaan metallitankoon, mutta päätin säästää tangot muuhun käyttöön. Jää nyt siis mielikuvituksen varaan, että gobeliinin takana olisi kuin huomaamaton puutanko.
Minun mummoni kammarissa oli myös iso gobeliini hetekan yläpuolella, siitä on ehkä jäänyt mieltymys näihin kudonnaisiin, joita nykyisin näkee enää harvoin. Ei sekään gobeliini muistaakseni tangossa riippunut, se oli kai lyöty nauloilla suoraan puuseinään, niin että se riippui yläreunastaan vähän mutkilla.
Gobeliineja, eli kudottuja seinävaatteita, on ollut Suomessa ainakin jo keskiajalla, esimerkiksi Turun linnassa, kun kuningas Juhana III sitä isännöi. Silloin ne olivat isompia ja näyttävämpiä ja niihin oli kudottuna historiallisia tapahtumia.
Gobeliinien kuviot voivat olla myös maisemia ja itämaisten tarinoiden kuvakertomuksia, esim. 'Neidon ryöstö' on yksi tunnettu itämainen gobeliinin kuvio, joita on ollut joskus nettikirppiksillä myynnissä.
Usein gobeliineissa on kuvattuna eläimiä, kuten kauriita tai joutsenia, taustalla niissä häämöttää joskus linnan tornit tai vuoret. Mummoni gobeliinissa oli hirviä ja vihreää maisemaa.
'Heteka' oli ennen rautasänky, jossa oli joustava verkkomainen pohja, jonka päälle laitettiin patja. Ennen patjan sisällä käytettiin olkia, joita mummonikin oli vanhan valokuvan mukaan poimimassa. Aina kun kylkeä nukkuessaan käänsi, heteka natisi.
Jos joku ei tiedä, mitä tarkoittaa Amalian tarinassa 'vinkkelit', niin ne olivat varrelliset huopatossut, joita käytettiin ulkona pakkassäällä. Ennen niissä ei ollut nahkapohjia, kuten nykyisin, ja useimmin ne olivat harmaat. Pohjat olivat huopaa. Vinkkelit kuuluvat talvisiin lapsuusmuistoihini, kuten potkukelkka.
Muistan myös kulkukauppiaita ja nokikolareita lapsuudestani. Taisi olla sellainen taikauskokin silloin vallalla, että nokikolarin satunnainen näkeminen tiesi onnea. Oli lapsena aina hauskaa nähdä mustunut nokikolari, joka kiipesi tikapuita pitkin katolle. Sadussa, joka kertoo Maija Poppasesta, on myös nokikolari.
